Etkö koskaan ihmettele miten selviämme?

Kirjoitin alunperin tämän tarinan äikän aineeksi vaikka aihe olikin tosi poikkeava, arka ja miun mielestä raakakin, mutta äikänopettaja kuitenkin tykkäsi (ihmettelin sitä itekin). Ja ajattelin sen sitten myös julkaista täällä.

_______

ETKÖ KOSKAAN IHMETTELE MITEN SELVIÄMME?

Inhimillisyys on vain pinnallista roskaa. Ihmiset eivät ole sen parempia kuin muutkaan nisäkkäät, oikeasti ihmiskunta on kaiken pahan alku. Ihmismieli on sairas, psykopaattinen ja sadistinen. Eläimet tappavat toisiaan ruoakseen. Ihmiset tekevät sitä saavuttaakseen jotain etua - joko puuttuvan inhimillisyytensä peitossa tai aivopestynä uskonnosta tai aatteesta. Eikä eläin koskaan tapa itseään vaan haluaa välttyä siltä kaikin keinoin. Ihmisen aivot sen sijaan on kehitetty luovuttajille, jotka haluavat satuttaa itseään ensin psyykkisesti, minkä jälkeen sisikunnan peto purkautuu ulos itsensä raateluna kunnes asia ratkeaa kuolemalla. Ihmisten aivot eivät ole lahja vaan taakka, joka tuntuu jokaisen ihmismäisen olennon harteilla.

Kun katson itseäni peiliin, en näe sitä suvaitsevaisuuden ihannetta, jollaisen ihmisen pitäisi olla. Persoonasta riippuen ihminen on joko armoton peto tai pelokas uhri. Eläimellisyys heijastuu ihmisen silmistä voimakkaimmin tunneryöpyssä, joka on hautunut tämän säälittävän olennon sisällä. Ihminen on pilakuva Jumalasta, joka loi ihmisen itsensä kuvajaiseksi. Sellainen positiivisuus on tuhoksi eikä ihmiskunta voi siltä enää pelastua. Tuomittu mikä tuomittu.

Pupillini ovat kaventuneet pelosta. Se, mitä ulkopuolella riehuva peto tekee ja tuhoaa, osoittaa mitä tapahtuu kun liiallinen tieto lisää tuskaa. Tieto siitä, että on hyljeksitty. Tieto siitä, että ei kelpaa kenellekään. Tai tieto siitä, että maailma kaatuu päälle. Se syö ihmisraukkaa sisältä kasvattaen sisäistä hirviötä. Hirviötä, joka näyttää pahan olonsa kamalimmalla tavalla - tappamalla.

Uhrit kiljuvat ja huutavat apua, kunnes ääni syöpyy ikuisena kirouksena ihmisen huulille yhden laukauksen sinetöimänä. Joukkohysteria kasvattaa eläimellistä kuolemanpelkoa uhrilaumassa, kun kauriit juoksevat karkuun yksinäistä saalistavaa sutta. Sydän pumppaa verta elimistöön kuin tietäen viimeisten minuuttiensa määrän. Keuhkot eivät enää toimi pakokauhun painon alla. Aivot huutavat viestiä koko kehoon: "Pakene, pelasta itsesi!".

Kuolemaa enteilevät äänet lähentyvät aseen laukausten saattelemina. Minä itken tietämättäni inhoten sitä, kuinka julma maailma on. Ihmisten ruumiit lyyhistyvät vessan ovea vasten. Ikkunoita särkyy ja lasinsirujen viiltelystä huolimatta kauriit yrittävät paeta. Kuoleman läheisyys on käsin kosketeltavaa.

Susi tekee säälimättä tiensä lattialla verestä makaavien ruumiiden yli käsi edeten kohti vessan kahvaa. Tyypillinen paikka tappaa itsensä, kun omatunto tulee vastaan. Kuolleena seuraukset ovat lievemmät - kuollut ei ajattele enää tekojansa. Laukaus päähän kuintekin satuttaa niin fyysisesti kuin henkisesti. Näin ei olisi tarvinnut käydä.

Peto saapuu vessaan ase kohotettuna. Huomaan hänen katseessaan sen raivon, jonka jokainen kuollut on saanut nähdä viimeisenä näkemänään. Pedon raivon alta huomaan alemmuuden ja surun, joka on ollut osasyynä siihen, mitä hän on tehnyt. Hänen silmänsä kuitenkin heijastavat sitä ihmisyyttä, joka hänen kehoaan ja mieltään oli joskus hallinnut. (c) Jenny Rantanen
Susi ei ollut odottanut näkevänsä ketään omassa tulevassa kryptassaan. Hän kavahtaa ja minä itken. Itken, mutta en sano sanaakaan. Haluan pitää viimeisinä sanoininani minä rakastan sinua, jotka sanoin aamulla vanhemmilleni. En halua kuolla häntä koipien välissä perääntyvänä uhrina.
Hän tekee viimeisen murhansa ennen omaa häpeätappoansa. Ase on yhtä rujo kuin itse peto. En halua nähdä, kun hänen sormensa painavat liipaisimen pohjaan tehden vakuuden siitä, että minä kuolen hänen pahan olonsa vankina. On täysin selvää, että ihminen on eläin.

I'll stop the whole world, I'll stop the whole world
From turning into a monster and eating us alive
Don't you ever wonder how we survive?
Now that you're gone, the world is ours