keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Etkö koskaan ihmettele miten selviämme?

Kirjoitin alunperin tämän tarinan äikän aineeksi vaikka aihe olikin tosi poikkeava, arka ja miun mielestä raakakin, mutta äikänopettaja kuitenkin tykkäsi (ihmettelin sitä itekin). Ja ajattelin sen sitten myös julkaista täällä.

_______

ETKÖ KOSKAAN IHMETTELE MITEN SELVIÄMME?

Inhimillisyys on vain pinnallista roskaa. Ihmiset eivät ole sen parempia kuin muutkaan nisäkkäät, oikeasti ihmiskunta on kaiken pahan alku. Ihmismieli on sairas, psykopaattinen ja sadistinen. Eläimet tappavat toisiaan ruoakseen. Ihmiset tekevät sitä saavuttaakseen jotain etua - joko puuttuvan inhimillisyytensä peitossa tai aivopestynä uskonnosta tai aatteesta. Eikä eläin koskaan tapa itseään vaan haluaa välttyä siltä kaikin keinoin. Ihmisen aivot sen sijaan on kehitetty luovuttajille, jotka haluavat satuttaa itseään ensin psyykkisesti, minkä jälkeen sisikunnan peto purkautuu ulos itsensä raateluna kunnes asia ratkeaa kuolemalla. Ihmisten aivot eivät ole lahja vaan taakka, joka tuntuu jokaisen ihmismäisen olennon harteilla.

Kun katson itseäni peiliin, en näe sitä suvaitsevaisuuden ihannetta, jollaisen ihmisen pitäisi olla. Persoonasta riippuen ihminen on joko armoton peto tai pelokas uhri. Eläimellisyys heijastuu ihmisen silmistä voimakkaimmin tunneryöpyssä, joka on hautunut tämän säälittävän olennon sisällä. Ihminen on pilakuva Jumalasta, joka loi ihmisen itsensä kuvajaiseksi. Sellainen positiivisuus on tuhoksi eikä ihmiskunta voi siltä enää pelastua. Tuomittu mikä tuomittu.

Pupillini ovat kaventuneet pelosta. Se, mitä ulkopuolella riehuva peto tekee ja tuhoaa, osoittaa mitä tapahtuu kun liiallinen tieto lisää tuskaa. Tieto siitä, että on hyljeksitty. Tieto siitä, että ei kelpaa kenellekään. Tai tieto siitä, että maailma kaatuu päälle. Se syö ihmisraukkaa sisältä kasvattaen sisäistä hirviötä. Hirviötä, joka näyttää pahan olonsa kamalimmalla tavalla - tappamalla.

Uhrit kiljuvat ja huutavat apua, kunnes ääni syöpyy ikuisena kirouksena ihmisen huulille yhden laukauksen sinetöimänä. Joukkohysteria kasvattaa eläimellistä kuolemanpelkoa uhrilaumassa, kun kauriit juoksevat karkuun yksinäistä saalistavaa sutta. Sydän pumppaa verta elimistöön kuin tietäen viimeisten minuuttiensa määrän. Keuhkot eivät enää toimi pakokauhun painon alla. Aivot huutavat viestiä koko kehoon: "Pakene, pelasta itsesi!".

Kuolemaa enteilevät äänet lähentyvät aseen laukausten saattelemina. Minä itken tietämättäni inhoten sitä, kuinka julma maailma on. Ihmisten ruumiit lyyhistyvät vessan ovea vasten. Ikkunoita särkyy ja lasinsirujen viiltelystä huolimatta kauriit yrittävät paeta. Kuoleman läheisyys on käsin kosketeltavaa.

Susi tekee säälimättä tiensä lattialla verestä makaavien ruumiiden yli käsi edeten kohti vessan kahvaa. Tyypillinen paikka tappaa itsensä, kun omatunto tulee vastaan. Kuolleena seuraukset ovat lievemmät - kuollut ei ajattele enää tekojansa. Laukaus päähän kuintekin satuttaa niin fyysisesti kuin henkisesti. Näin ei olisi tarvinnut käydä.

Peto saapuu vessaan ase kohotettuna. Huomaan hänen katseessaan sen raivon, jonka jokainen kuollut on saanut nähdä viimeisenä näkemänään. Pedon raivon alta huomaan alemmuuden ja surun, joka on ollut osasyynä siihen, mitä hän on tehnyt. Hänen silmänsä kuitenkin heijastavat sitä ihmisyyttä, joka hänen kehoaan ja mieltään oli joskus hallinnut. (c) Jenny Rantanen
Susi ei ollut odottanut näkevänsä ketään omassa tulevassa kryptassaan. Hän kavahtaa ja minä itken. Itken, mutta en sano sanaakaan. Haluan pitää viimeisinä sanoininani minä rakastan sinua, jotka sanoin aamulla vanhemmilleni. En halua kuolla häntä koipien välissä perääntyvänä uhrina.
Hän tekee viimeisen murhansa ennen omaa häpeätappoansa. Ase on yhtä rujo kuin itse peto. En halua nähdä, kun hänen sormensa painavat liipaisimen pohjaan tehden vakuuden siitä, että minä kuolen hänen pahan olonsa vankina. On täysin selvää, että ihminen on eläin.

I'll stop the whole world, I'll stop the whole world
From turning into a monster and eating us alive
Don't you ever wonder how we survive?
Now that you're gone, the world is ours

perjantai 16. syyskuuta 2011

This mirror is no use to me my reflection is all that I see













Vietin Kauniskalliolla viikonloppua (9. - 11.9.) opettelemassa isostelua ja lauantai-iltana saunojen aikaan päätin lähteä miun kaverin kanssa kuvailemaan luontoa seuraillen sitä polkua, jolla oli ollut aikaisemmin sinä päivänä erilaisia rasteja. Luonto on kyllä älyttömän rentouttava ja vapauttava paikka. ♥ Aikaisemmin sillä viikolla olin saanut Kirkon Ulkomaanavulta postia koskien Lusikkaliikettä. Pitäisi vain keksiä paikka, mihin sen lusikan nyt piilottaisi... Ruokolahden kirkonmäellä kun sellainen jo on.

Ja hei, ilouutisia, pääsen yrittämään kitarointia itsekseni kotona. Iskä kävi eilen viemässä äitin vanhan kitaran Lappeenrantaan huoltoon ja siihen laitettiin uudet kielet sekä viritettiin. Tähän olisi joskus pyrkimys. :- D



tiistai 6. syyskuuta 2011

I'll stop the whole world

Viikonloppu Etelä-Pohjanmaalla on nyt takana ja se näkyy myös kameran muistikortista. (: Tosin tällä hetkellä on semmoset fiilikset että olis vaan pitänyt jäädä maalle ja erakoitua sinne koska miun mieliala ei ole mitenkään kovin korkealla jostakin syystä - en oo itekkään päässyt perille mikä mukamas miun elämässä nyt mättää. :- O Muttajuu, tykkään kyllä siitä että sain vihdoin varattua parturiajan Ruokolettiin kello 15:30 eli ehdin aivan hyvin varmasti vielä torstai-iltana treeneihin. Jotenkin tuntuu siltä, että miusta on tullut treeniaddikti...


Ensimmäiset kuvat kuva-albumiin asti ovat kotoa ja siitä kaikki muut ovat Pohjanmaalta. Auringonlaskukuva on kylläkin Mikkelin suunnalta Lietvedeltä. (:

















perjantai 2. syyskuuta 2011

Rebirthing now











Miulla on kauhea ikävä Norjaa. >: Tahdon päästä sinne takaisin mahdollisimman nopeasti ja ei olisi mikään mahdottomuus, jos joskus sinne jopa muuttaisin. Rakastan vain niin paljon tuollaisia jylhiä maisemia - vuoria, vesiputouksia, jäätiköitä ja vuonoja. ♥ Ja myös Islantiin ja varsikin Uuteen-Seelantiin matka olisi unelmien täyttymys. Oon isänmaallinen ja rakastan Suomea, mutta samantyyppiset maisemat alkavat tympiä... 

Ja nämä kuvat tuottavat miulle katkeransuloisia fiiliksiä. Katkeruutta siitä etten ollut Norjassa niin pitkään ja tahtoisin sinne takaisin ja suloa siitä, että siellä oli niin mahtavaa. Miusta varmasti tulee luontokuvaaja ja menen kuvaamaan vuoria! Se on päätetty.
Aijuu, ja kuvat on otettu miun vanhalla järkkärillä Nikon D40:llä. (:

torstai 1. syyskuuta 2011

Haurasta telepatiaa

Nimi: Haurasta telepatiaa
Kirjoittaja: Peacock (mie)
Genre(t): romance, angst
Ikäraja: sallittu
Paritus: Lily/Severus
Vastuunvapaus: kaikki, mikä on tunnistettavissa Rowlingin omaisuudeksi, on myös hänen. En rikastu tällä tekeleellä.
A/N: Miusta alkaa pikkuhiljaa tuntua, että olen rakastumassa Lily/Severukseen. Mutta miusta myös tuntuu, että tämä ficci on jokseenkin outo ja täysin poikkeava muista kirjoituksistani.
Anyway, kommentoida silti saa. (: Ja tämä osallistuu Vuodenaika -haasteeseen lempivuodenajallani talvella.


* * *


Haurasta telepatiaa

Mustan myrskylyhdyn samettimainen liekki pysyi vakaana liekkikulkueena vanhan tammen lumesta alistuneiden oksien alla. Sinertävää valkeutta oli kaikkialla; jokaisessa notkelmassa, jokaisen talon katolla, jokaisen puun runkoa vasten tavoitellen korkeuksia, jokaisen haudalle lasketun ruusun päällä. Lumivaippa oli tukahduttanut kirkkaina loistaneet ruusut aiheuttaen niille äkillisen paleltumiskuoleman. Lumi oli kaunis tappaja.

Kalpea käsi haparoi koristeellisesti muotoillun takorautaportin salvan auki. Maailman murheet tuntuivat jäävän taakse siinä hiljaisuuden tyyssijassa. Vainaat hengittivät arkuissaan hitaasti sitä happea, joka oli heille sinne suotu – kuin tietäen, että se oli rajallista. Paksu lumivalli taasen tuntui tukkivan vainaiden hengitystiet, mutta silti kaiken sen kuoleman läheisyydessä he hengittivät. Eivät ehkä konkreettisesti, mutta vaikkei henkimaailmaan uskoisikaan, poisnukkuneet olivat siellä – voimistuen siitä, kun tiesivät jonkun sellaisen astuneen heidän rajamailleen, jonka sydämen jokainen lyönti oli omistettu yhdelle niistä vainajista, joita sinne oli haudattu. Tämä yksi vainaja käskytti lumen vakaasta otteesta huolimatta keuhkojaan hengittämään, hengittämään antaakseen merkin siitä, että hän oli siellä eikä ollut unohtanut.
Solidaarisuuden nimessä muut kuolleet lakkasivat hengittämästä antaen tälle valitulle paremman mahdollisuuden tulla kuuluksi. Niin kuin se olisi ollut tarpeen, sillä hautuumaalle tullut ihminen ei ollut siellä huvikseen vaan tiesi tarkalleen, missä häntä kutsuva vainaja nukkui vaikka lumi oli piilottanut katkeruudessaan hautakivien kaiverrukset.

Kukaan ei ollut raivannut tietä haudan luokse – hahmo hautausmaalla oli ensimmäinen. Henkilön kaavunhelmat sotkeutuivat lumeen ja lumi takertui niihin takiaisen lailla. Lumihiutaleiden joukkoarmeija hyökkäsi hänen hiuksiinsa hänen kumartuessaan käpristyneen pihlajan ali. Lumi tuntui olevan tuohuksissaan siitä, että niiden valloitusalueella liikkui jokin, jonka elämänilo ei ollut vielä täysin kadonnut mutta siltikin sukupuuton partaalla. Ennen kaikkea tämä henkilö osasi ajatella itse.

Severus laskeutui polvilleen laajahkon mutta yksinkertaisen hautakiven eteen. Hän silmäili kiveä hetken maansa myyneenä kunnes pyyhki puolet kivestä lumesta puhtaaksi. Lumi iski takaisin jäätävänä kipuna, mutta Severuksen ruumiinlämpö selviytyi silti voittajana.
   Hautakivi paljasti erehtymättömän todisteen siitä, että kaivattu vainaja oli poissa. Poissa nyt ja aina – ei Severus tulisi häntä enää näkemään, vaikka riistäisi itseltään hengen. Hän oli päässyt jo sen epätoivoisen ajatuksen yli – elämä oli tässä ja nyt.

Lily huokaisi haudassaan raskaasti. Severus oli aina ollut pessimisti eikä uskonut koskaan sellaiseen, josta hän ei itse tiennyt. Kuinka realistiseksi ja mielikuvituksettomammaksi ihmiseksi tuosta voi enää tulla?

Severus oli tarkoituksella jättänyt pyyhkimättä hautakiven oikean puolen. Hän ei halunnut suututtaa ja masentaa itseään ihmisestä, jota hän oli aina vihannut mutta tämä ihminen oli tullut rakastetuksi henkilöltä, jonka vuoksi Severus olisi ollut aina valmis kuolemaan. Mutta niin oli ollut myös tämä kilpakosinnan voittaja ja oli saanut toteuttaa kirjoittamattoman vihkivalansa. Mutta se ei ollut kuitenkaan pelastanut Lilyä ja se aiheutti Severukselle katkeransuloisia tunteita. Katkeruutta siitä, ettei Lily ollut pysynyt hengissä. Suloa siitä, että James oli ikuisesti kuollut.

Hautakiveen kirjoitettu suorastaan järjetön sanoma sai Severuksen ahdistuneeksi. Ei kuolemaa voinut voittaa; jokainen joutuu häviämään siinä taistelussa. Ei kuolema tuntenut armoa tai antanut toista mahdollisuutta.
”Olit aina liian itsevarma”, Severus mutisi huultensa välistä, mutta vaikka hän pystyi rajoittamaan ja hillitsemään sanojansa, kyyneleet eivät olleet hänen ohjastensa päässä. Siinä samassa kun kyyneleet koskettivat lumen pintaa, lumi vetäytyi kavahtaen pois. Pois, niin kuin kyyneleet olisivat itsensä Saatanan apulaisia.

”Minä rakastan sinua”, Severus huokaisi murtuneena ja suuteli lumipeitettä siitä kohtaa, missä arveli Lilyn pään sijaitsevan.
Maan uumenista kohosi vastauksena heikko lämpö ja kaunis kuiskaus.

And who can say if your love grows as your heart chose

Eipä oo tullut paljon kuvailtua koulun ja karatetreenien takia. Miulla siis on nyt karateharjoitukset neljä kertaa viikossa maanantaista torstaihin, joten en millään löydä aikaa raahautua kamera kaulassa ulos. Mutta onneksi viikonloppu onkin sitten täysin vapaata. (: Nyt tänäkin viikonloppuna lähden vanhempieni kanssa Etelä-Pohjanmaalle, jolloin aion varmasti kuvata todella paljon kun kerran sääkin näyttää olevan aika hyvä. Tahdon päästä kuvaamaan vanhoja piharakennuksia ja viljapeltoja. :3 Ja luultavasti huomenna illalla odottaa jo viikonlopun ensimmäinen "kuvausreissu", kun menen säästä riippuen kuvaamaan joko yhden tai kahden eri lammen rannalle.

Syyskuuta toivottaakseni postaan muutaman kuvan koirastani Niilosta. Kuvat ovat lähinnä mahdolliseen jalostustarkoitukseen tarkoitettuja, joten ne eivät ole millään tavalla taiteellisia. Mutta toki tuota miun pallerohomppelia pitää saada esille. :- D