Nimi: Haaveita vain se vapauden toistaa
Kirjoittaja: Peacock (mie)
Genre(t): femme, romance
Ikäraja: S
Paritus: Ginny/Hermione
Vastuunvapaus: kaikki, mikä on tunnistettavissa Rowlingin omaisuudeksi, on myös hänen. En rikastu tällä tekeleellä.
A/N: Ensimmäinen femmeficcini ikinä ja toivon sen vuoksi kovasti, ettei se ole liian kliseinen ja hahmot eivät olisi niin OoC, kuin pelkään… Yritin luoda brittiläistä maalaistunnelmaa, joten kertokaa, miten se on onnistunut – vai onko onnistunut ollenkaan. Osallistuu Vuodenaika-haasteeseen arvatenkin kesällä.
_____________________________
”Ota kädestäni.”
Ojennan varovaisena ja varautuneena oman käteni Ginnyn ojennettuun käteen. Hän sulkee käteni välittömästi omien kämmeniensä väliin hymyillen yhtä elinvoimaisena ja valloittavana kuin luonto hänen ympärillään. Itse tunnen olevani seinäkukka hänen rinnallaan, mutta alemmuuskompleksistani huolimatta huokaisen myöntyvästi ja luon hymyn kasvoilleni.
Ginny nauraa iloisena juostessaan edelläni käsi kädessä johdattaen minua jonnekin paikkaan, jollaista minä tuskin olen ikinä nähnyt. Minä epäilen tätä väitettä, sillä Ginnyn puheista päätellen hän on viemässä minua henkeäsalpaavan maiseman eteen mutta oman isoäitini vanha ”mummon mökki” sijaitsee niin maalla kuin olla ja voi ja uskoakseni Ginnykin varsinaisena luonnonlapsena muuttuisi vihreämmäksi kuin mummoni nurmikko aamupäiväauringossa ihan vain silkasta kateudesta nähdessään tuon idyllisen maalaismaiseman. Hymyilen siis itsevarmempana siitä, ettei Ginny voisi mitenkään oman maisemansa avulla yllättää ja ihastuttaa minua yhtä syvästi kuin mummolani näkymät.
Ginny vetäisee minut yhtäkkisesti pitkän ja tylsän hiekkatien varrelta polulle, joka vain vaivoin näkyy heinien ja varpujen seasta. Polun alku ei ainakaan vielä tee minuun vaikutusta, mutta ilmeisesti Ginny ei sellaista minulta odotakaan.
Kasvillisuus kuitenkin muuttuu vehreämmäksi ja tiheämmäksi polun jatkuessa. Heinät korvaantuvat saniaisilla ja polun viertä koristavat monet vanhat jalopuut taimineen. Ilta-aurinko pääsee silti vaivatta näiden lehtipuiden läpi valaisemaan maanpintaa, joka näyttäytyy tuoreena ja vehreänä. Aurinko paljastaa pensaiden hämähäkinseitit, jotka välkähtelevät viehättävinä piristysruiskeina kaiken sen vihreyden keskellä.
Käsivarteni osuu lehmuksen alaoksaan, joka tipauttaa kainalossani pitämäni kirjan maahan. Pysähdyn nostamaan kirjaa niin äkillisesti, ettei Ginny ollut ollenkaan varautunut siihen vaan notkahtaa taaksepäin mutta saa horjumisestaan huolimatta säilytettyä tasapainonsa, mutta näen silti hänen ilmeestään selvästi, ettei hän ole iloinen juoksumatkamme pysäyttämisestä.
”En edes huomannut, että sinä kannoit kirjaa”, Ginny tyytyy tokaisemaan.
”Mutta kannoinpahan kuitenkin”, vastaan normaalilla äänensävyllä kohottaen katseeni Ginnyyn saatuani poimittua kirjani. ”Mikä kiire sinulla oikein on?”
”Se kiire, että tahdon päästä sinne paikkaan tiettyyn aikaan nyt vielä kun aurinko ei ole laskenut”, Ginny huokaisee turhautuneena luoden määräävän ja tuskaisen katseen minuun.
”Äh, eihän aurinko laske vielä moneen tuntiin!” naurahdan huvittuneena noustessani ylös.
”Hermione – kiltti, voisitko nyt vain seurata minua?” Ginny sanoo eikä jää odottamaan vastaustani vaan nykäisee minut taas matkaan.
Ja taas yllätyn äkillisestä maisemanmuutoksesta, kun polku loppuu tielle, jonka ympärille on tarkasti ja huolellisesti istutettu vaahteroita siistein tasavälein. Vilkaisen vasemmalle ja huomaan, että tämä vaahteroitu tie johtaa kauempana siintävän maalaiskartanon pihaan.
”Ginny, kuka omistaa tuon ta -” aloitan, mutta arvatenkin Ginny keskeyttää uteluni huutaen ”myöhemmin!” jatkaen juoksemistaan. Hän juoksee määrätietoisesti tien yli, hyppää vaatimattoman puron ohitse ja hämmästyksekseni ilmeisesti sama vanha polku jatkuu tälläkin puolella tietä. Ginny lähtee seuraamaan sitä rivakasti, mutta itseäni alkaa puuduttaa koko etsimisleikki. Ulkona oli painostavan kuuma vaikka alkoikin olla jo alkuilta eikä metsiköissä rämpiminen viilentänyt oloani laisinkaan. Minua alkoi inhottaa tällaiset Ginnyn päähänpistot, koska yleensä hän sai niitä vain viihdyttääkseen itseään, mutta minun oli silti pakko hammasta purren myöntää, etten ollut loppuen lopuksi kertaakaan katunut mukaan lähtemistäni.
”Enää vain muutama kymmenen metriä!” Ginny huikkaa minulle aivan erilainen – odottava, innostunut – äänensävy äänessään. Osaan aavistaa, että Ginnyn muutama kymmenen metriä tarkoittaa vähimmillään yhtä kilometriä. Saan kuitenkin syyn luottaa hänen sanoihinsa, sillä lehtomainen kasvillisuus polun viereltä alkaa hävitä satunnaisten luonnonkukka-armeijoiden keskeltä. Puiden harvennettua näen välähdyksiä kasvillisuusaukkojen välistä jostakin laajasta ja avarasta alueesta. Huomaan Ginnyn vilkuilevan minua tyytyväinen hymy kasvoillaan.
”Suljehan nyt silmäsi”, hän kehottaa innostuksen kohotessa hänen äänessään.
”Oletko hullu?” kivahdan järkyttyneenä tästä kehotuksesta. ”Olisin naamallani tuossa polun juuressa jo heti kun vain ummistaisin silmäni!”
”No tee miten tykkäät, mutta kerro nyt ensin mielipiteesi”, Ginny sanoo pysähtyen ainakin kolmihehtaarisen niityn laitaan.
”Vau”, saan henkäistyksi.
Niittyä suojaa lännestä ja etelästä – josta me tulemme – metsiköt mutta kasvillisuus harventuu pohjoisessa vähitellen kuivaksi kankaaksi kun taas idässä niitty tuntuu jatkuvan alamäkeä alas pienen lammen rantaan, joka on saanut varmasti majailla rauhassa tässä paratiisissa ilman ihmispopulaatiota.
Astun meistä ensimmäisenä niitylle katsellen joka ilmansuuntaan hengittäen raikasta ja ennen kaikkea kukkaistuoksulla höystettyä ilmaa. Siinä missä Ginny kävelee tottuneesti niityllä istahtaen jonkin matkan päähän minusta, minä seison paikan kauneudesta otettuna paikallani.
”Täällä on aivan uskomattoman nättiä”, huokaisen ihastuksesta.
”Minähän sanoin”, Ginny virnistää kerätessään värikästä luonnonkukkakimppua.
Riistän katseeni maisemasta ja kävelen kukkien seassa kunnes saavun Ginnyn luokse. Niityn kukkalajien määrää ei voinut uskoa todeksi, sillä minä olin aivan varma, että kattavimmassakaan luontokirjassa ei ollut nimiä näille niityn kasveille.
”Yllätit minut taas”, sanon ja istuudun lumoutuneena Ginnyn viereen.
”Sinä sen sijaan yllätät minut aina reaktioillasi”, Ginny hymähtää poimien vaaleanpunaisen vahvavartisen kukan kimppuunsa, mutta pysähtyykin kesken liikkeen ja pujottaa kimppunsa sijaan kukan minun korvani taakse.
”Se pukee sinua”, Ginny sanoo ihastellen ja painaa huulensa minun huulilleni suudelmaan.
”Hyvää kesää, Hermione.”
Kirjoittaja: Peacock (mie)
Genre(t): femme, romance
Ikäraja: S
Paritus: Ginny/Hermione
Vastuunvapaus: kaikki, mikä on tunnistettavissa Rowlingin omaisuudeksi, on myös hänen. En rikastu tällä tekeleellä.
A/N: Ensimmäinen femmeficcini ikinä ja toivon sen vuoksi kovasti, ettei se ole liian kliseinen ja hahmot eivät olisi niin OoC, kuin pelkään… Yritin luoda brittiläistä maalaistunnelmaa, joten kertokaa, miten se on onnistunut – vai onko onnistunut ollenkaan. Osallistuu Vuodenaika-haasteeseen arvatenkin kesällä.
_____________________________
Haaveita vain se vapauden toistaa
”Ota kädestäni.”
Ojennan varovaisena ja varautuneena oman käteni Ginnyn ojennettuun käteen. Hän sulkee käteni välittömästi omien kämmeniensä väliin hymyillen yhtä elinvoimaisena ja valloittavana kuin luonto hänen ympärillään. Itse tunnen olevani seinäkukka hänen rinnallaan, mutta alemmuuskompleksistani huolimatta huokaisen myöntyvästi ja luon hymyn kasvoilleni.
Ginny nauraa iloisena juostessaan edelläni käsi kädessä johdattaen minua jonnekin paikkaan, jollaista minä tuskin olen ikinä nähnyt. Minä epäilen tätä väitettä, sillä Ginnyn puheista päätellen hän on viemässä minua henkeäsalpaavan maiseman eteen mutta oman isoäitini vanha ”mummon mökki” sijaitsee niin maalla kuin olla ja voi ja uskoakseni Ginnykin varsinaisena luonnonlapsena muuttuisi vihreämmäksi kuin mummoni nurmikko aamupäiväauringossa ihan vain silkasta kateudesta nähdessään tuon idyllisen maalaismaiseman. Hymyilen siis itsevarmempana siitä, ettei Ginny voisi mitenkään oman maisemansa avulla yllättää ja ihastuttaa minua yhtä syvästi kuin mummolani näkymät.
Ginny vetäisee minut yhtäkkisesti pitkän ja tylsän hiekkatien varrelta polulle, joka vain vaivoin näkyy heinien ja varpujen seasta. Polun alku ei ainakaan vielä tee minuun vaikutusta, mutta ilmeisesti Ginny ei sellaista minulta odotakaan.
Kasvillisuus kuitenkin muuttuu vehreämmäksi ja tiheämmäksi polun jatkuessa. Heinät korvaantuvat saniaisilla ja polun viertä koristavat monet vanhat jalopuut taimineen. Ilta-aurinko pääsee silti vaivatta näiden lehtipuiden läpi valaisemaan maanpintaa, joka näyttäytyy tuoreena ja vehreänä. Aurinko paljastaa pensaiden hämähäkinseitit, jotka välkähtelevät viehättävinä piristysruiskeina kaiken sen vihreyden keskellä.
Käsivarteni osuu lehmuksen alaoksaan, joka tipauttaa kainalossani pitämäni kirjan maahan. Pysähdyn nostamaan kirjaa niin äkillisesti, ettei Ginny ollut ollenkaan varautunut siihen vaan notkahtaa taaksepäin mutta saa horjumisestaan huolimatta säilytettyä tasapainonsa, mutta näen silti hänen ilmeestään selvästi, ettei hän ole iloinen juoksumatkamme pysäyttämisestä.
”En edes huomannut, että sinä kannoit kirjaa”, Ginny tyytyy tokaisemaan.
”Mutta kannoinpahan kuitenkin”, vastaan normaalilla äänensävyllä kohottaen katseeni Ginnyyn saatuani poimittua kirjani. ”Mikä kiire sinulla oikein on?”
”Se kiire, että tahdon päästä sinne paikkaan tiettyyn aikaan nyt vielä kun aurinko ei ole laskenut”, Ginny huokaisee turhautuneena luoden määräävän ja tuskaisen katseen minuun.
”Äh, eihän aurinko laske vielä moneen tuntiin!” naurahdan huvittuneena noustessani ylös.
”Hermione – kiltti, voisitko nyt vain seurata minua?” Ginny sanoo eikä jää odottamaan vastaustani vaan nykäisee minut taas matkaan.
Ja taas yllätyn äkillisestä maisemanmuutoksesta, kun polku loppuu tielle, jonka ympärille on tarkasti ja huolellisesti istutettu vaahteroita siistein tasavälein. Vilkaisen vasemmalle ja huomaan, että tämä vaahteroitu tie johtaa kauempana siintävän maalaiskartanon pihaan.
”Ginny, kuka omistaa tuon ta -” aloitan, mutta arvatenkin Ginny keskeyttää uteluni huutaen ”myöhemmin!” jatkaen juoksemistaan. Hän juoksee määrätietoisesti tien yli, hyppää vaatimattoman puron ohitse ja hämmästyksekseni ilmeisesti sama vanha polku jatkuu tälläkin puolella tietä. Ginny lähtee seuraamaan sitä rivakasti, mutta itseäni alkaa puuduttaa koko etsimisleikki. Ulkona oli painostavan kuuma vaikka alkoikin olla jo alkuilta eikä metsiköissä rämpiminen viilentänyt oloani laisinkaan. Minua alkoi inhottaa tällaiset Ginnyn päähänpistot, koska yleensä hän sai niitä vain viihdyttääkseen itseään, mutta minun oli silti pakko hammasta purren myöntää, etten ollut loppuen lopuksi kertaakaan katunut mukaan lähtemistäni.
”Enää vain muutama kymmenen metriä!” Ginny huikkaa minulle aivan erilainen – odottava, innostunut – äänensävy äänessään. Osaan aavistaa, että Ginnyn muutama kymmenen metriä tarkoittaa vähimmillään yhtä kilometriä. Saan kuitenkin syyn luottaa hänen sanoihinsa, sillä lehtomainen kasvillisuus polun viereltä alkaa hävitä satunnaisten luonnonkukka-armeijoiden keskeltä. Puiden harvennettua näen välähdyksiä kasvillisuusaukkojen välistä jostakin laajasta ja avarasta alueesta. Huomaan Ginnyn vilkuilevan minua tyytyväinen hymy kasvoillaan.
”Suljehan nyt silmäsi”, hän kehottaa innostuksen kohotessa hänen äänessään.
”Oletko hullu?” kivahdan järkyttyneenä tästä kehotuksesta. ”Olisin naamallani tuossa polun juuressa jo heti kun vain ummistaisin silmäni!”
”No tee miten tykkäät, mutta kerro nyt ensin mielipiteesi”, Ginny sanoo pysähtyen ainakin kolmihehtaarisen niityn laitaan.
”Vau”, saan henkäistyksi.
Niittyä suojaa lännestä ja etelästä – josta me tulemme – metsiköt mutta kasvillisuus harventuu pohjoisessa vähitellen kuivaksi kankaaksi kun taas idässä niitty tuntuu jatkuvan alamäkeä alas pienen lammen rantaan, joka on saanut varmasti majailla rauhassa tässä paratiisissa ilman ihmispopulaatiota.
Astun meistä ensimmäisenä niitylle katsellen joka ilmansuuntaan hengittäen raikasta ja ennen kaikkea kukkaistuoksulla höystettyä ilmaa. Siinä missä Ginny kävelee tottuneesti niityllä istahtaen jonkin matkan päähän minusta, minä seison paikan kauneudesta otettuna paikallani.
”Täällä on aivan uskomattoman nättiä”, huokaisen ihastuksesta.
”Minähän sanoin”, Ginny virnistää kerätessään värikästä luonnonkukkakimppua.
Riistän katseeni maisemasta ja kävelen kukkien seassa kunnes saavun Ginnyn luokse. Niityn kukkalajien määrää ei voinut uskoa todeksi, sillä minä olin aivan varma, että kattavimmassakaan luontokirjassa ei ollut nimiä näille niityn kasveille.
”Yllätit minut taas”, sanon ja istuudun lumoutuneena Ginnyn viereen.
”Sinä sen sijaan yllätät minut aina reaktioillasi”, Ginny hymähtää poimien vaaleanpunaisen vahvavartisen kukan kimppuunsa, mutta pysähtyykin kesken liikkeen ja pujottaa kimppunsa sijaan kukan minun korvani taakse.
”Se pukee sinua”, Ginny sanoo ihastellen ja painaa huulensa minun huulilleni suudelmaan.
”Hyvää kesää, Hermione.”
