Näitä miun ficcipostauksia voi tulla jatkossa lisää, mutta tässä nyt olisi kuitenkin ensimmäinen laatuaan. Älkää kopioiko, sillä kaikki on miun käsialaa (huom. kuitenkin vastuuvapaus). Miun ficcejä siis löytää FinFanFunista ja miun nimimerkki on Peacock.
______________________________________________________________
Kirjoittaja: Peacock (Jenny, eli mie)
Ficin nimi: You don't need tears for alibis
Fandom: The Lord of the Rings (Taru Sormusten Herrasta)
Tyylilaji(t): angst, osittainen H/C
Päähenkilöt(t): Frodo ja Sam
Vastuuvapaus: kaikki, mikä on tunnistettavissa J.R.R. Tolkienin omaisuudeksi, on myös hänen. En rikastu tällä tekeleellä.
Yhteenveto: Olin tiedostanut jo kauan aikaa sitten ettei minun kuolemastani tulisi kaunis.
A/N: Olen tehnyt ainoan LOTR-ficcini kouluun, mutta tämä ficci on ollut miulla jo kauan vihkossa ylhäällä mutta en ole vain päässyt siinä eteenpäin. Tänään kuitenkin tein sen valmiiksi, varmaankin puolen vuoden tauon jälkeen.
Käytän ficissä vanhoja mittoja, joita haluaisin selventää. Yksi virsta on 1066,8 m ja yksi senttaali 100 kg. Ei sitten tarvitse ihmetellä, mitä ihmeitä ne on. Ajattelin, että teksti olisi enemmän tolkienmaista, jos en käyttäisi nykymittoja.
Ficci osallistuu Tavoita tunnelma -haasteeseen kappaleella Into the Fire, esittäjänä Thirteen Senses.
___________________________________________________________________________
You don't need tears for alibis
Come on, come on
Put your hands into the fire
Explain, explain
As I turn and meet the power
This time, this time
Turning white and senses dying
Pull up, pull up
From one extreme to another
Moreeni riipi vaatteitani ja hankasi ihoani; tunsin, kuinka vanhat arpeni aukesivat vereslihalle ja kuinka karkea hiekka teki minuun lisää uusia haavoja. Minulla oli myös mitä todennäköisimmin kaksinkertainen nestehukka, sillä kurkkuni tuntui niin kuivalta, etten pystynyt kunnolla nielaisemaan. Kurkkua kuivatti myös maasta nouseva hiekkapöly ja kuumuus. Ihme, etten ollut jo kuollut siinä kaikessa surkeudessani. Sormus oli tullut hyvin raskaaksi Mordorissa Sauronin läheisyydessä. Minusta tuntui kuin kaulassani olisi roikkunut kuuma, palava ja painava – ainakin puolen senttaalin painoinen – metalliketju, joka pystyi vaikuttamaan minuun niin fyysisesti kuin henkisestikin. Olin kaikin puolin lopen uupunut.
Rojahdin makuulleni maahan jaksamatta enää ryömiä yhtäkään metriä pidemmälle. Hiekkaa hypähti suuhuni ja se maistui sekä tuntui kammottavalta, mutta pystyin hyvin olemaan välittämättä siitä. Olin tiedostanut jo kauan aikaa sitten ettei minun kuolemastani tulisi kaunis; en nukkuisi pois silkkisten vuodevaatteiden peittelemänä pienoinen hymy huulillani – ja ennen kaikkea vanhana. Minä kuolisin kuin eläin – eläin, jonka lihat korpit söisivät ja joku satunnainen ohikulkija huomaisi luut. Ja vaikka olinkin matkannut Keski-Maan halki, matka ei ollut ollut sellainen jota muut hobitit Konnussa saattaisivat haluta ja suunnitella. Ei, minun matkani oli ollut yhtä tuskaa, epätoivoa ja kidutusta enkä minä alun perin omasta vapaasta tahdostani ollut matkalle lähtenyt. Sormuksen takia kaikki paha oli tapahtunut; minulle, Saattueelle, Keski-Maalle. Sormuksen takia olin ollut menettää henkeni kolmesti jos en useamminkin. Niistä kolmesta kuolemanvaarasta minulla kuitenkin oli muisto kehossani: kolme pistojälkeä Sormusaaveen, luolapeikon ja Lukitarin takia. Ja nämä kaikki olivat tavalla tai toisella, enemmän tai vähemmän sidoksissa Sormukseen ja sitä kautta Sauroniin. Ja nyt aloin käsittämään että minäkin liityin Sauroniin – Sormuksen takia. Jälleen kerran Sormus. Sitä ei syyttä kutsuttu kaiken pahan aluksi ja juureksi. Mutta Sormus voisi olla myös pahan loppu, jos se tuhottaisiin Tuomiovuoressa. Ja minut oli laitettu täyttämään se tehtävä – naurettavaa. Kuolematon haltia olisi ollut kaikin puolin viisaampi ja luotettavampi valinta. Legolas voisi olla tässä minun tilallani hengenvoimissaan tai olisi jopa jo suorittanut tehtävän. Kun taas minä… Suoranaisesti minä lojuin paikallani toivoni menettäneenä ja valmiina tervehtimään kuolemaa.
From the summer to the spring
From the mountain to the air
From Samaritan to the sin
And it’s waiting on the end
Kuinka olinkin ollut niin typerä ja itsevarma Rivendellissä! Totta kai kaikki maailman pahuus tuntui mitättömältä niin kauniissa ja levollisessa paikassa, mutta täällä pahuuden tyyssijassa Sauronin mailla, pahuus muuttui nujertavaksi ja voittamattomaksi esteeksi. Ei pahuutta vastaan voinut taistella: tuloksena olisi ainainen häviö, sotureiden kaatuminen ja rakkaiden kuoleminen – suunnaton suru. Ei minulta yksinkertaisesti löytynyt sellaista vahvuutta, jonka avulla voisin hoitaa tämän asian loppuun. Minun käsiini ei olisi pitänyt antaa Keski-Maan kohtaloa. Vaikka tulevaisuudessa löytyisikin niitä tyhmiä ja samalla myös urheita taistelijoita taistelemaan pahaa vastaan, ei kukaan hyvä ikinä voittaisi jos Sauronilla olisi hallussaan Sormus. Hän tulisi saamaan Sen minun kuoltuani; olinhan tuonut Sormuksen hänelle kuin hopeatarjottimella. En tietenkään halunnut, että paha voittaisi, mutta oli parasta olla realisti kuin optimisti. Keski-Maalla ei enää ollut toivoa.
Kuolemani ei tullut niin nopeasti kuin olisin toivonut ja odottanut sen tulevan. Liikkuessa kuolema tuntui kovempana joka liikahduksella, mutta ollessani maaten oloni ei tuntunut sen pahemmalta. Jos kuitenkin pyrkisin vielä eteenpäin, kuolisin liikkeessä. Miksei kuolema voinut antaa viimeistä iskuaan nyt? Samahan se olisi löytäisinkö viimeisen lepopaikkani tästä vai vähän lähempänä Tuomiovuorta. En minä tästä enää mihinkään aikonut lähteä.
Raotin hieman silmiäni ja Sam osui näkökenttääni heti. Hän nojasi isoa kiveä vasten pitäen silmänsä tiukasti ummessa. Hän näytti siltä kuin olisi nähnyt painajaista tai hän olisi antanut kaikkensa rankassa peltotyössä ja yritti nyt palautua rasituksesta. Itse tuskin näytin yhtään paremmalta kuin Sam, luultavasti vielä heikommalta.
Olisin varmasti antanut aikaisemmin periksi ellei Sam olisi kannustanut ja seurannut minua minne tahansa meninkin. Hänen takiaan olimme päässeet näin pitkälle. Olin iloinen, että Gandalf oli valinnut Samin minulle matkaseuraksi, sillä itse tuskin häntä olisin valinnut tällaiselle matkalle – se minun oli pakko myöntää. Sam oli ollut minulle puutarhuri mutta nyt hänestä oli tullut minun rakkain ystäväni. Kukaan muu tuskin ymmärtäisi, kuinka koville tämä matka oli ottanut. Omasta väsymyksestään huolimatta Sam oli aina yrittänyt piristää minua. Ja minä en ollut kiittänyt häntä suullisesti kertaakaan vaikka sydämeni kiitti häntä jokaisesta hetkestä. Mikä idiootti olinkaan ollut. Ficci (c) Jenny Rantanen
”Sam”, minä kähähdin hiljaa ja rukoilin, että Sam kuulisi minut.
Sam avasi silmänsä ja näin hänen ilmeestään sekä katseestaan, että hän olisi valmis toteuttamaan kaikki minun pyyntöni vaikka hän itse oli myös kuolemanväsynyt. Minulle nousi pala kurkkuun ja silmiäni alkoi vetistää eikä sillä ollut mitään tekemistä uupumukseni kanssa. Tämänhetkinen tunteeni voitto olotilani.
”Niin, Frodo-herra?”
Hän kutsui minua vieläkin herraksi… Ei hänen olisi tarvinnut. Hän oli antanut itsestään enemmän kuin minä ja silti Sam piti minua itseään parempana. Asia ei todellisuudessa kuitenkaan ollut niin.
”Kiitos”, henkäisin ja katsoin Samia suoraan silmiin. Jostain syystä hän näytti totaalisen hämmentyneeltä.
”Mistä sinä minua kiität?”
Nostin vaivalloisesti ylävartaloani sen verran, että pystyin puhumaan suoraan Samille enkä maalle.
”Kaikesta; kirjaimellisesti kaikesta. En usko, että ’kiitos’ kattaa sisälleen oikeasti kaiken sen, mistä minä sinua kiitän. Kiitos.”
Samin kasvot olivat hetken täysin ilmeettömät, kunnes hän hymyili pienesti ja laski katseensa maahan. Hän istui hetkisen aikaa katsomassa maata, josta minä en kuitenkaan löytänyt mitään katsomisen arvoista. Sitten yhtäkkisesti hän rojahti selälleen maahan ja antoi vihdoin uupumukselleen vallan.
And now I’m alone, I’m looking out
I’m looking in, way down
The lights are dimmer
And now I’m alone, I’m looking out
I’m looking in, way down
The lights are dimmer
Tuomiovuoren oviaukolle oli arviolta noin puoli virstaa. Matka pitäisi taittaa kivikossa ja kuumuudessa jyrkkää ylämäkeä kiiveten. Ajatus sellaisesta taivaltamisesta oli murskaava. En ollut nukkunut pitkään aikaan kunnolla, ainoastaan vain koiranunta ja kaikista eniten halusinkin päästä nukkumaan vuoteeseen, olla välittämättä mistään; ajasta tai tehtävästä. Antaisi unen vain viedä mukanaan. Mutta en pääsisi täältä koskaan pois nauttimaan minkäänlaisista mukavuuksista – ruoasta, lämmöstä, pehmeydestä, rauhasta tai sängystä. Niin kauan kun Sormus olisi minulla, olin sidottu Siihen ja Sen tuhoamiseen. Mutta onnistuisinpa tai en, minä tulisin kuolemaan tänne. Mitä väliä siis unenpuutteella enää oli? Ei oikeastaan yhtään mitään, mutta silti minussa kyti pieni elonkipinä, joka yritti pitää minut elävien kirjoissa. Ihmeellistä kyllä, tällä pienenpienellä liekillä tuntui olevan aivan oma tahto, sillä sen toiveet ja pyrkimykset eivät vastanneet lainkaan omiani. Oli kuin minussa olisi elänyt pala jonkun toisen sielua.
”Frodo-herra”, Sam sanoi varovaisesti. Raotin taas silmiäni ja näin hänet polvillaan vieressäni. Katsahdin hänen tuhkaisiin kasvoihinsa, jossa risteili pieniä kuivuneita kyynelvanoja. ”Frodo-herra, meidän on päästävä tuonne ylös. Emme pääse eteen- emmekä taaksepäin, jos jäämme tähän kitumaan.”
”Minä tiedän, Sam. Minä tiedän, mitä minun pitäisi tehdä mutta en vain kykene siihen. Miksi minun pitäisi kompastella kohti oman elämäni loppua kun voisin aivan hyvin nyt heittää henkeni? Miksi minun pitäisi mennä kuulemaan kuinka kuolema sanoisi minulle näkemiin kun en ollut itse pystynyt sanomaan niin sille? Enkö saisi päättää omasta varhaisesta kuolemastani edes sen vertaa?”
Sam nielaisi ja näin kuinka hänen silmissään purkautui myötätunnon kyyneliä, jotka pesivät likaa pois hänen kasvoiltaan. Hän otti käteni omiin kämmeniinsä ja silitteli kämmenselkääni. Käänsin katseeni Samiin ja tutkailin häntä. Ja tunsin olevani syyllinen kaikkeen siihen mitä hänelle oli tapahtunut; jokaiseen haavaan, jokaiseen kolhuun, jokaiseen fyysiseen ja henkiseen sattumukseen. Ennen kuin pystyin pitämään tunteeni aisoissa, itkin jo katkerasti.
”Sam!” huudahdin itkuni seasta. Otin hänen olkapäästään kiinni ja hinasin itseni puoliksi istumaan. ”Mikset ole koskaan kertonut kärsimyksistäsi? Sinuun verrattuna minun kärsimykseni ovat ruohonjuuritasolla. Olet ollut aivan liian urhoollinen ja vahva – arvostaisin sitä, jollen tietäisi että minä olen saattanut sinut tuohon tilaan. Nyt minusta tuntuu, että olen katsonut liian paljon omaan napaani. Sam, lähde takaisin kotimatkalle mutta ilman minua. Minä vain aiheutan sinulle hankaluuksia ja jos joku meistä ansaitsee kunniaa, se olet sinä. Rakas Sam, tämä on viimeinen pyyntöni ennen kuolemaani. Mene ja pelasta itsesi!”
Sam katsoi minua hädissään yrittäen sanoa jotain, mutta sanat eivät vain tulleet hänen suustaan. Eikä hänellä pitäisi ollakaan vastaansanomista näin oikeudenmukaiseen asiaan. Hän ansaitsee elämän minun sijastani.
”Voi Frodo…” Sam vaikeroi ja halasi minua voimakkaasti. Tunsin, kuinka hänkin itki vuolaasti.
”Sam, mene nyt”, pyysin hiljaa. En kuitenkaan enää ollut varma pystyisinkö päästämään häntä, sillä kaiken sen ympärillämme olevan pimeyden Sam pystyi puhaltamaan pois. Tunsin olevani pitkästä aikaa turvassa maailmalta siinä Samin käsivarsien ympäröimänä.
”Sinä et taida edelleenkään tajuta, Frodo-herra”, Sam huokaisi raskaasti hänen itkemisensä tauotessa. Hän irrottautui halauksesta ja tunsin olevani taas mitätön surkimus. Sam otti harteistani kiinni ja katsoi terävästi itkuisiin silmiini. ”Olen antanut sanani sinulle ja Keski-Maan mahtavimmalle velholle Gandalfille – “
”Mutta hänkään ei ole enää täällä”, keskeytin ja kyyneleeni ryöppysivät vielä voimakkaammin.
”Lupaus ei koskaan kuole. Minä vannoin seuraavani sinua Tuomiovuorelle ja ennen sitä en aio kääntyä takaisin. Jos haluat kuolla tässä, niin minä kuolen sinun kanssasi. Jos tahdot lopullisesti tuhota Sormuksen, minä seuraan sinua. Teen sinun päätöksesi mukaisesti kuten olen luvannut.”
”Sam… Minä en olisi koskaan ansainnut sinunlaistasi matkalleni mukaan. Olet aivan liian hyvä”, kuiskasin heikkona.
”Minä olen hyvä silloin kun sinä olet hyvä, Frodo-herra”, Sam hymyili pienesti. ”Seuraanko sinua siis kuolemaan vai Sauronin kukistamiseen?”
”Sauronin kukistamiseen”, sanoin ajattelematta ja epäröimättä. Syy siihen löytyi Samista, sillä jos hän toteuttaisi uhkauksensa kuolla kanssani, minun täytyisi jaksaa taivaltaa Tuomiovuorelle ja kerätä voimat siihen. Tällä kertaa minä uhrautuisin Samin takia, jos tällaista päätöstä nyt uhraukseksi ylipäätänsä voi kutsua.
”Mennään sitten”, Sam sanoi tyytyväisenä ja ojensi minulle kätensä, johon tartuin syvällä luottamuksella.
Come on, come on
Put your hands into the fire
Come on, come on
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti